Alku on aina hankalin.
5. joulukuuta 2018
Taivaalta leijaili hiljalleen lunta, kun Assi pysäytti pyöränsä tallin pihaan. Joululahjalistalle voisi lisätä nastarenkaat pyörään, sillä liukkailla teillä polkeminen alkoi olla jo vaarallista. Tänään olikin erittäin jännittävä päivä, sillä Velma oli päättänyt järjestää uusille hoitajille starttitunnin, joka piti suorittaa, ennen kuin saisi ratsastaa hoitsullaan itsenäisesti. Hieman asiaa mietittyään Assi tuumasi, että kannattaisi vielä starttitunnin jälkeen suorittaa se alkeiskurssikin ennen itsenäisiä ratsastuksia, jotta Velmakin saisi nähdä hänen osaavan ratsastaa ilman taluttajaa.
Assi ei vieläkään ollut täysin hyväksynyt olevansa aloittelija, mutta tallin ovella hän karisti synkät ajatukset pois mielestään. Nyt täytyi olla iloinen, sillä päivän ensimmäinen tunti oli peruttu starttitunnin tieltä, ja tallissa ei olisi ketään hoitajia lukuunottamatta. Hiljaisuus oli musiikkia Assin korville.
Hevoset oli jo haettu sisään, joten Assi suunnisti suoraan Vilin karsinalle. Hänen hoitoponinsa kurkisti uteliaasti käytävälle nähdäkseen kuka oli tulossa, ja vastaanotti rapsutukset ilomielin. Tarkistettuaan, ettei Velmaa näkynyt missään, Assi kaivoi taskustaan pienen porkkananpalasen ja antoi sen Vilille. Ponin turpakarvat kutittivat hänen kämmentään, kun se poimi varovasti herkun huulillaan. Assi olikin tainnut syöttää herkut juuri yhdennellätoista hetkellä, sillä heti Vilin pureskeltua herkkunsa loppuun Velma ilmestyi tallikäytävälle hymyillen.
"Moikka Assi! Me kokoonnutaan tuolla kartanolla aluksi, niin mennään sinne vaikka yhtä matkaa! Ja sä oot siis varma, ettet tarvitse taluttajaa?" nainen puhua pälätti korjaten samalla poninhäntäänsä. Kai sitä nyt piti pitää ponnaria kuuluakseen joukkoon, jos oli talli täynnä hännällä varustettuja poneja. Assi nauroi hiljaa mielessään keksimälleen vertauskuvalle.
Kreivin aikaan Assi kuitenkin tajusi palata haavemaailmoistaan maanpinnalle, sillä Velman ilme alkoi jo muuttua kärsimättömäksi. Niinpä Assi pudisti päätään.
"En. Ei mulla ole koskaan taluttajaa ollutkaan", hän perusteli.
"No, ainakin Vili on tosi kiltti, joten uskallan antaa sen huoletta sun käsiin! Vaikka onhan ratsastuskoulun ponit aina vähän erilaisia kuin vanhat ravurit", Velma hymyili, mutta Assi oli kuulevinaan lauseen lopussa moittivan sävyn. Haukkuiko Velma hänen ratsastustaustaansa? Assi päätti vain kuvitelleensa halveksivan äänensävyn, ja lähti sitten kiltisti seuraamaan Velmaa kartanolle. Tulisikohan sinne paljon hoitajia? Assi ei edes tiennyt, paljonko hoitajia Marrashovissa yhteensä oli, sillä ei hän tuntenut muita kuin Tarun. Eilen tallilla oli ollut joku poika, mutta saattoihan hän olla vaikka jonkun tuntiratsastajan isoveli. Ja ei sillä, olihan poika aivan liian vanha Assille ja Assi aivan liian nuori miettimään tälläisiä asioita.
Ennen kuin Assi huomasikaan, hän istui jo vanhan pöydän ääressä kartanon alakerrassa höyryävä mehumuki edessään. Tarun hän tunnisti muiden hoitajien joukosta, mutta muita hän ei tuntenut.
"Noniin, kiva että teitä on näin paljon paikalla! Tänään pääsettekin ensimmäistä kertaa hoitohevostenne selkään, jännittääkö?" Velma kysyi pirteästi ja hörppäsi sitten tonttumuori-mukistaan mehua. Oikeastaan Assi oli ollut aikeissa nostaa kättään, mutta kukaan muukaan ei tehnyt niin, joten hänkin jätti viittaamatta.
"Jaha, ei ketään! Se onkin hyvä juttu, mutta muistakaa, että ei haittaa vaikka jännittäisi. Se on ihan normaalia", Velma alkoi kuulostaa jo terveystiedon opettajalta luentoineen. Sitten hän jakoi kaikille pienet post-it -laput.
"Näille lapuille kirjoitatte vähän ratsastustasostanne. Jos tietää suunnilleen, minkä korkuisia esteitä on hypännyt tai kouluratsastustasoa, niin laittakaa ihmeessä, mutta älkää liioitelko! Starttitunnilla tehdään vain ihan perusjuttuja", Velma jatkoi. Assi varmisti, ettei vieressä istuva tyttö nähnyt hänen lappuaan ja alkoi sitten kirjoittaa.
* * *
Tallissa Assin jännitys oli jo tiessään. Hän satuloi Vilin tottuneesti ja varmisti, että leukaremmin alle mahtui nyrkki. Velmakin kehui häntä, ja sekös vasta sai Assin rinnan röyhistymään. Kun Velma kuitenkin kehotti lähtemään maneesiin, pääsi jännitys taas hiipimään Assin mieleen. Mitä, jos hän nolaisi itsensä ja putoaisi? Heti ensimmäisellä ratsastustunnillaan? Assi ravisti päätään. Uuden ponin kanssa piti aina olla optimistinen, niin kaikki sujuisi hyvin. Taluttaessaan Vilin kaartoon Assi tarkasteli hieman muiden hoitoponeja. Tarun Rölli oli kuin satukirjasta pitkine vuohistupsuineen ja hulmuharjoineen, kun taas Assin toisella puolella seisoi hontelojalkainen puoliverinen. Kauempana seisova suloinen, valkoinen poni muistutti vatsan alta enemmän keltaista, vaikka sitä oli selvästi harjattu ahkerasti. Assi ajatteli, ettei varmaankaan koskaan selviäisi kimon ponin hoitajana, vaikka toki Vilikin oli taas tänään muistuttanut enemmän mutakylvyn ottanutta sikaa kuin ponia.
Pian Assi jo painoi pohkeensa Vilin kylkiin ja ruuna keikahti pehmeästi liikkeelle. Se tuntui niin erilaiselta verrattuna Musseen ja muihin poneihin, mutta kyllähän tunteen ymmärsi: nyt Assi ei istunutkaan raviponin selässä, vaan ratsastuskoulun suosituimman tuntiratsun. Tietysti Assin odotukset olivat korkealla, vaikka katsoessaan itseään peilistä ja verratessaan ratsastustaan vaikka Tarun ratsastukseen hän tajusi, ettei ollut kovinkaan kummoinen kouluratsastaja. Vain pahainen aloittelija. Vili liiikkui reippaasti uralla ja korjaili hieman Assin virheitä, jolloin hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei Velma huomannut sitä.
"Hyvältä näyttää Assi! Ota vaan rohkeasti ohjat tuntumalle ja paina kantapäät alas. Muista myös katsoa eteenpäin, ei Vilin niskaan", Velma opasti. Tuntuma? Kantapäät alas ja katse ylös? Muistettavaa oli niin kauheasti! Assi tajusi, ettei täällä voinutkaan ratsastaa vähän sinne päin, vaan korjattavaa oli vaikka kuinka paljon! Miten hän ikinä selviäisi?
Ei Assi kuitenkaan ihan kaikessa möhlinyt. Hän kuulemma kantoi kätensä hyvin. Ei Assi oikeastaan ollut kiinnittänyt käsiinsä pätkänkään vertaa huomiota, mutta ehkä hän olikin luonnonlahjakkuus? Kyllä Velman kehut kuitenkin aina lämmittivät mieltä. Joskus, kun nainen kuitenkin oikein ylisti jotakuta muuta, Assi toivoi omistavansa valikoivan kuulon. Tietysti muita kehuttiin onnistuneista pohkeenväistöistä, kun Assilla sen sijaan ei ollut harmainta aavistusta, mitä se tarkoitti. Mutta se oli aloittelijan osa ja siihen hänen olisi tyydyttävä. Hänen vain täytyisi käydä ahkerasti tunneilla ja oppia. Oikoteitä ei tainnut olla.
Vaikka Velma saikin useaan kertaan huomauttaa siitä käsien kantamisesta ja löysistä ohjista, tuli kehuja aina uusista asioista. Assi oli saanut Vilin oikein pidentämään askeltaan pitkän sivun aikana ja tuossa yhdessä kulmassa hän oli asettanut hienosti. Mitäköhän se asettaminen edes tarkoitti? Kysymykset mielessään Assi kuitenkin sivuutti, ja hän keskittyi vain hymyilemään Naantalin aurinkona. Tätä se ratsastaminen oli!
Assin mielestä tunti loppui aivan liian lyhyeen. Yhtäkkiä Velma jo käskikin antamaan pitkät ohjat ja taputtamaan hevosia. Assi ei ollut ihan varma, miten ohjia tästä yhtäkkiä voisikin niin vain pidentää, mutta ilmeisesti pitkät ohjat tarkoitti ohjien löysäämistä, kunnes ne roikkuisivat vapaana. Taputtamisen Assi kuitenkin osasi, ja voi kuinka reilusti hän Viliä taputtikaan! Olihan se juuri kyydinnyt häntä selässään kokonaisen tunnin ja vieläpä hyvällä menestyksellä!
"Hieno poika", Assi kuiskasi Vilin korvaan ja siveli sen kaulaa. Sitten pitikin jo kääntää hevoset takaisin kaartoon. Assin harmiksi Vili jatkoi seuraavalle tunnille, mutta suukon hän ehti sille antaa, ennen kuin ohjat piti luovuttaa seuraavalle ratsastajalle. Kyllä Assi tiedosti, että opittavaa riittäisi ja paljon, mutta eipä sitä joka päivä nähnyt hänen kasvoillaan niin leveää hymyä kuin äsken maneesista poistuessa! Tuntia makustellessaan Assi tuumi, että Vilillä ratsastaminen oli ollut jopa ihanampaa kuin hän oli koskaan kuvitellut.
