Päkän hoitopäiväkirja

Sinä sunnuntaina satoi räntää. Tietenkin. Pitäisiköhän sitä pitää enteenä, vai oliko tässä hoitohevosen pyytämisessä vähän sama juttu kuin silloin, kun menee naimisiin ja sateinen hääpäivä tuo onnea? En tiiä. Toivon tietysti jälkimmäistä.

Katselin keltaisia kumisaappaitani, jotka kuljettivat mua tallipihan poikki sekä lumista kurasohjoa, joka litistyi saappaiden alle. En edes yrittänyt nostaa katsetta maasta, koska olisin saanut naaman täydeltä räntää, asettelin vain toppatakin hupun paremmin kasvojen eteen. Olisi pitänyt ottaa ihan sadetakki, kun ei mun talvivaatteet olleet mitenkään vedenkestäviä. Noh, ensi kerralla mä oon sitten viisaampi.

Luojan kiitos maassa olleet kengänjäljet, joita olin käyttänyt suunnistusapuna, veivät tallin ovelle. Toivoin sormet ristissä, ettei kukaan epäonninen ollut ovella vastassa, kun suunnilleen hyökkäsiin siitä sisään yhä katsettani nostamatta. Raskas, puinen ulko-ovi kolahti kiinni perässä. Syvä huokaus. Tallin lämmössä ja suojassa ollaan. Kuulin tosin yhä räntäsateen ropinan kattoa vasten, joka sai silloin tällöin kylmät väreet kulkemaan niskasta selkääni pitkin.

Meet sinne ja kysyt vaan, eihän sulla ole mitään menetettävää, mä pakotin itseni uskomaan. Yritin hengittää rauhallisesti sisään ja ulos samalla, kun avasin toppatakin vetoketjun ja vedin hupun pois päästä paljastaen ei-niin-kauniisti litistyneen nutturan. Käytin puhelimen kameraa peilinä ja tutkin punastunutta naamaani pyyhkien etusormella pois silmien alle muodostuneet pienet ripsiväriraidat. Ei ne millekään peikolle antaisi hoitohevosta kuitenkaan.

Vihdoin katselin vähän ympärilleni. Mä seisoin huoneessa, joka koostui oikeastaan pelkistä ovista. Vasemmalla oli toimisto, jonka seinässä oli suuri ikkuna luukkuineen. Luukkuun oli kiinnitetty viime perjantain tuntilistat, joita oli aika hauska lukea, kun ei tiennyt ketkä olivat ihmisiä ja ketkä tallin hevosia. Toivon tosin sydämeni pohjasta, ettei kukaan ole antanut lapselleen nimeksi Pinokkio. Tai Dumbo. Rölliäkin olisi ihan varmasti kiusattu koulussa.

Toimistossa ei kuitenkaan ollut ketään. Olin juuri miettimässä, mitä tekisin seuraavaksi, kun joku avasi ulko-oven ja se tömähti suoraan selkääni vasten. Meinasin päätyä maistelemaan tallin lattiaa.
"Apua, anteeks! Mä en yhtään kattonu eteenpäin, kun yritin välttyä tolta räntäsateelta!" huudahti tytön ääni, jonka huomasin katseeni kääntäessäni tulleen punahiuksisen, pahoittelevasti hymyilevän kiharapilven alta. Nielin säikähdykseni ja väänsin kasvoille hymyn, vaikka sydän hakkasikin vielä tuhatta sataa.
"Ei se mitään, mä tein ihan samalla tavalla. Kävi vaan tuuri ettei kukaan ollut tässä oven takana sillon", naurahdin.
"Niin, mutta olisin mä nyt voinut vähän varoa."

Me seistiin siinä hiljaa toisillemme molemmat yhtä väkinäisen leveästi hymyillen ehkä pari sekuntia, jotka tuntuivat ikuisuudelta. Lopulta mä avasin suuni.
"Tota, mulla olis ollut toimistoon vähän asiaa, mut tuolla ei nyt oo ketään, niin tiiätkö millon täältä voi tavoittaa henkilökunnan?" kysyin takellellen, sanat tarttuivat kurkkuun ja kuulostin ihan tyhmältä.
"Tänään ei ole ratsastustunteja, niin tuolla toimistossa ei varmaan oo ketään. Mutta voidaan käydä kattomassa tallista", kadehdittavat hiukset omistava tyttö sanoi hymyillen, ja rentoutui hieman päästessään puhumaan Marrashovista. Siitä hän tuntui tietävän paljon enemmän kuin mä. "Oon muuten Assi ja hoidan täällä Viliä."

Aa, se oli hoitaja. Nielaisin. Yhtäkkiä mun edessä ei ollutkaan kiva ensimmäinen tallituttava, vaan tuleva kollega, jonka edessä olin juuri melkein päätynyt nenälleni ja takellellut väkinäisesti ties mitä. Yritin ajatella positiivisen kautta: toisaalta mä olin jo tavannut ensimmäisen hoitaja, joten se jännittävä osa oli nyt ohi. Se oli mukava ajatus. Assi varmaan vähän ihmetteli, että mitä mä mietin, kun mun huulille levisi hitaasti mutta varmasti aito, aurinkoinen hymy.
"Aaa! Vähänkö sopiva sattuma! Mä olin just tulossa kysymään, että vieläkö täällä on hoitohevosia vapaana", vastasin. Innokkuus kuului äänestäni läpi. "Mun nimi on Siiri."
"Oikeesti? No törmäsit sitten kyllä oikeeseen tyyppiin! Mä voin kyllä esitellä sulle paikkoja, kunnes Velma tai Pihla tulee", Assi tarjosi. "Ja anteeks nyt vielä kerran."
"Ei muistella pahalla."

Assi tuntui maagisesti tietävän, missä kaikki paikat olivat, vaikka olikin omien sanojensa mukaan aloittanut hoitamisen vasta vähän yli viikko sitten. Se näytti mulle, missä varustehuone ja vessa olivat, kunnes lopulta kuljimme jonkinlaisen pesukarsinan läpi tallikäytävälle. Moni karsina oli vielä tyhjä, mutta sisällä oli kuitenkin muutamia hevosia.
"Näillä oli tänään kengitys, niin sen takia ne on sisällä", Assi kertoi. "Normaalistihan ne saa sunnuntaina viettää vapaapäivää tuolla ulkona."

Yhtäkkiä eräästä karsinasta ilmestyi meitä vanhemman, muttei kuitenkaan oikeasti minkään vanhan naisen pää.
"Assi, moi! Kiva kun pääsit tänään auttamaan, en tiedä mitä oltaisiin Velman kanssa tehty ilman sinua", nainen huikkasi hymyillen.
"Joo, tietenkin, oli kiva päästä näkemään kengitystä", Assi vastasi hymyillen ja vilkuili mua varsin merkitsevästi.
"Aa, joo, tota. Moi! Mun nimi on Siiri, ja oon juuri vaihtanut tänne Marrashoviin tunneille. Tai siis en oo vielä käynyt tunneilla, mutta mulla on ensimmäinen jo heti ensi viikolla", selitin. Kuinka monta sanaa voi tulla ihmisen suusta ilman, että hän pääsee edes asiaan?

Assi katsoi mua ensin hieman kummastuneena, mutta hymyili sitten. "Kysy nyt vaan", hän kuiskasi rohkaisevasti.
"Niin mä olisin vaan halunnut tulla kysymään, että onko teillä vielä hoitohevosia vapaana? Mulla ei ole kyllä ollut sellaista aiemmin, mutta uskon että... niin, kyllä mä osaan hevosta siis hoitaa."
"Joo, onhan meillä!" nainen sanoi. "Pihla Pallas, olen täällä ratsastuksenopettajana. Ei huolta, ei meillä tarvitse olla aikaisempaa kokemusta, tekemällähän sitä vaan oppii. Olet siis kuitenkin tainnut harrastaa ratsastusta aiemmin? Mistä sä tänne vaihdoit?"
"Korkeamäestä", vastasin ja yritin pitää riemunkiljahdukset sisällä. Mä siis voisin ihan oikeasti saada hoitoponin!
"Aa, tiedänkin heidän ratsastuksenopettajansa! Se onkin todella kiva paikka, jos tykkäsit Korkeamäestä, niin sovit varmasti Marrashovinkin joukkoon hienosti!"

Pihla sulki karsinan oven perässään, jolloin Assi ilmoitti, että hän lähtee putsaamaan Vilin varusteita tulevaa viikkoa varten. Hän toivotti kuitenkin vielä onnea minulle, ennen kuin kääntyi ja poistui samasta ovesta, josta olimme tulleet sisäänkin.
"Meillä on ollut täällä sellainen ryntäys, ettei Velman kanssa osattu yhtään aavistaakaan", Pihla kertoi. "Ilman hoitajaa ovat enää Pinokkio, Dumbo ja Päkä. Millaisista hevosista sä tykkäät?"
"En mä tiedä... oon ratsastanut seitsemän vuotta, että pärjään kyllä vähän haastavammankin kanssa. Mutta toisaalta en nyt ihan joka sekunti haluaisi pelätä, että joku upottaa hampaat käsivarteen", kerroin.
"Ahaa, no sitten ei varmaan ainakaan Pinokkiota", Pihla naurahti hermostuneesti. "Mutta se onkin niin pieni, ettet enää voisi ratsastaa sillä. Dumbo ja Päkä on molemmat täällä tallissa, niin voisin kertoa niistä sulle vähän."
"Sopii mulle", vastasin reippaasti hymyillen ja seurasin Pihlaa ensin melkein koko käytävän poikki oikealta puolelta toiseksi viimeisen karsinan eteen. Perällä seisoi kiltin näköinen, rautias ruuna. Pystyin heti sanomaan, ettei tämä hevonen ollut mun juttu, mutta en kehdannut olla niin suorasukainen.

"Dumbo on kymmenenvuotias angloarabiruuna, ja luonteeltaan kyllä todella kiltti, mutta aika arka. Sen kanssa täytyy olla todella rauhallinen, että voittaa sen luottamuksen, mutta kyllä tästä ihanan heppaystävän saa kun kärsivällisesti odottaa", Pihla esitteli ruunan ja yritti pyytää sitä lähemmäs maiskuttamalla. Dumbo käänsi kuitenkin päätään poispäin. "Ujo mikä ujo. Mutta kyllä se nopeasti sulaa."
"Ööm, entäs se toinen?" kysyin hymyillen. Pihlan ilmeestä näki, että hän tajusi etten ollut ihastunut Dumboon.
"Niin, Päkä! Se on vähän omalaatuinen, mutta on sillä omat faninsa. Se on tuolla Vilin vieressä", nainen kertoi ja johdatti minut tallikäytävän keskelle. Katseeni kiinnittyi ensin Viliin, joka katseli meitä uteliaana nappisilmillään. Ei ollut vaikea ymmärtää, miksi sillä oli hoitaja, sillä se oöi kuin suoraan ponikirjan sivuilta revitty unelmaponi.

"Tässä on sitten meidän oma eestinihme, Päkä. Ei ylipainoinen, vaan alimittainen, niin me siitä Velman kanssa naureskellaan", Pihla kertoi. Päkästä näkyi ensin pelkkä pilkullinen selkä, kunnes se nosti päänsä. Heinänkorret tippuivat suupielestä kun ruuna iski korvansa luimuun ja tuijotti meitä häijysti. Sillä oli pyöreä maha, epätasaisesti kasvanut talvikarva ja otsatukka vähän sekaisin. Se oli täydellinen.
"Tää poni on niin samaistuttava", naurahdin.
"Päkä on kyllä aika hauska. Se saattaa kiukutella ja luimistella, mutta ei se oikeasti mikään ilkeä ole. En ole koskaan nähnyt sen tekevän mitään sen ihmeellisempää kuin vähän näykkäisevän jotakuta. Se on myös todella kiva ja opettavainen ratsu, jonka kanssa joutuu kyllä tekemään töitä, mutta lopputulos on varmasti hieno."

Juttelimme Pihlan kanssa Päkästä tovin. Sain jopa mennä ruunan karsinaan tervehtimään sitä, joka ei varsinaisesti ollut sellainen rakkautta ensisilmäyksellä -hetki, mutta merkittävä kuitenkin. Sillä hetkellä Päkä oli mun silmissä maailman hienoin poni, mun ensimmäinen hoitoponini, ja mä olin maailman onnekkain tyttö. Kerroin Pihlalle vähän ratsastustaustastani sekä tulevaisuuden suunnitelmistani, ja Pihla oli innossaan, kun  sanoin haluavani opiskella ratsastuksenopettajaksi.
"Tämä on kyllä maailman paras ammatti! Raskas, mutta en koskaan vaihtaisi pois", nainen sanoi hymyillen. "Oletan siis, että voin lisätä sun nimen hoitajalistaan Päkän viereen?"
"Ilman muuta! Mä en malta odottaa, että pääsen huomenna alottamaan ihan kunnolla", vastasin hymyillen.

Pihla joutui pian lähtemään toimistolle hoitamaan joitakin asioita, mutta mä jäin vielä hetkeksi katselemaan Päkää. Lähetin siitä snäpin Korkeamäessä ratsastavalle entiselle tuntikaverilleni ja kuvan äidille, jonka jälkeen valmistauduin henkisesti tallin ulkopuolelle astumiseen. Oven avatessani pettymys oli suuri: räntää tuli yhä taivaan täydeltä. Sitten näin aavistuksen punaista tallipihan toisella reunalla.

"Miten meni?" Assi huikkasi pyöränsä luota.
"Ihan superhyvin! Kattelet nyt Päkän uutta hoitajaa", vastasin hymyillen niin leveästi, että suupieliin sattui.
"Hei, mahtavaa! Sittenhän me ollaan naapureita, kun Vili on siinä vieressä!" Assi naurahti. "Mut mun pitää nyt kyllä mennä kotiin, kun kohta tulee pimeetä. Moikka, nähään huomenna!"
"Moikka!" huudahdin tytön etääntyvän selän perään etsiessäni äidin numeroa puhelimesta. En todellakaan kävelisi kotiin tässä säässä, ihan sama kuinka sisukas suomalainen mä muka olinkaan.